A. Kiven Proggis 2007

Niin, iltoja.

Ilmoitan nyt vain, ettei kukaan luule jonkun hakkeroituneen tälle blogisivulle, että koodailin hieman. Se vanha oli jotenkin niin tylsä ja ruma ja kaikkea, joten hieman väriä elämään. Toivottavasti se ei ole ihan kamala... Koodin tutkailuun meni aikaa, mutta kyllä se siitä. Lopulta koko koodi olikin todella yksinkertainen. Jos sattumoisin näkyy jotain outoa, niin kannattaa sanoa.
Osaan sittenkin koodata, hahhaa. Leijona aukaisi kitansa. Tällä kertaa en kerro vitsiä (!), sillä en ole hyvä keksimään niitä ilman inspiraatiota.

-Hilla.

Terve taas.

Kuten viime kertaisesta viestistä huomataan, jäi se hieman kesken. Kerromme tässä nyt nopeasti Pisteen loput tapahtumat.

Julian murhaaja oli hänen ex-poikaystävänsä Alex, jos olisimme soittaneet Routamaalle ennen toimituskokousta, olisimme saaneet tietää sen. Saimme tietää sen vasta, kun se kerrottiin etusivujen vertailutilaisuudessa.
Pisteessä oli oikeasti hauskaa ja se tuntui hirveän totiselta juoksennella kulisseissa (jotka olivat tosi hienot) vihjeiden perässä. Enemmän se vaikutti salapoliisin kuin toimittajan hommalta.
Tämä toimitussimulaattori on vilpittömästi tosi hyvä juttu ja jos vain voit, ehdota luokallesi, että siellä kävisitte (mainos, mainos).

Sitten voimmekin siirtyä tämän päivän tapahtumiin.
Minne kaikki proggisryhmät ovat menneet?

Me bloggaajat joudumme välillä uhraamaan jalkojamme ja hissinkäyttökieltoa saadaksemme järkevää kirjoitettavaa tänne.
Tänään meidän piti haastatella muita proggisryhmiä siitä, mitä he olivat tehneet ja mitä tulisivat tekemään. Matkaan tuli kuitenkin muutama mutka: emme löytäneet ryhmiä.

Ajatus oli ensin etsiä puvustus ja maskeeraus-ryhmä. Kävimme läpi joka kerroksen, etsien avoimia ovia. Emme löytäneet etsimäämme. Sitten joku sanoi, että puvustajat olisivat alakerran kuvaamataidon luokassa. Siellä oli joku toinen mediaryhmä, puvustus oli olevinaan viidennessä kerroksessa. Menimme hissillä ylös ja tapasimme opettajan, häntä ei miellyttänyt nähdä meitä hississä juuri sillä hetkellä, ilman, että jalkamme olivat kipeät. Eiväthän ne olleet. Sanoimme, että meillä oli proggiksen takia lupa. Ei opettaja uskonut, mutta sanoi vain, ettei tämä saa tulla tavaksi.
Viidennessä kerroksessa kysyimme käsityönluokasta, että tiedättekö, missä puvustajat ovat. Vastaus oli kerrankin todella selkeä: luokassa 414. Menimme sinne ja kysyimme, saako jota kuta haastatella. Ei saanut.
Lähdimme takaisin lähtöpisteeseen, eli äidinkielenluokkaan. Meitä pyydettiin etsimään tanssijoita tai näytteliöitä. Kumpiakaan ei löytynyt ja lopetimme etsinnät.

No emme me nyt IHAN tyhjin taskuin jääneet. Törmäsimme alkuvaiheissa portaikossa lavastusryhmäläisiin ja saimme puhuttua heille. Kysymykset kun olivat kovin yksinkertaisia ja muutenkin koko homma aika lakuvaiheissa, emme kuitenkaan saaneet hirveän paljon asiaa.
Lavastuksessa olevat ihmiset kertoivat, että he ovat pääasiassa suunnitteluvaiheessa. Kuten moni muukin ryhmä taitaa olla (paitsi me! Olemme hyvässä vauhdissa.).  Tulevaisuudennäkymiä valoitettiin sen verran, että seuraavaksi lavastuksessa lähdettäisiin materiaalien  katsastukseen suunnitelmien pohjalta.

Tässä vaiheessa yksityisyytemme rikottiin röyhkeästi! Ei olisi pitänyt avata koko ovea, kun tuo tyyppi hönkii nyt niskaamme.  Miiru tuli kuvaamaan, kun kirjoitamme ja se on ahdistavaa. Orlandoa ei taida alkuunkaan ahdistaa, mutta ei ole kiva tuoda käsiään kuvattavaksi.
Haluan sateenvarjoni! Eikö ole mitään yksityisyydensuojaa?

Taas on aika vitsin.
Kaksi ankkaa käveli kadulla, mutta toinen tippui veteen. Ei hätää, toisella oli jakoavain.

Rapina jatkui ja leijona tuli.

Tänään, siis eilen tapahtui hieno juttu.

Lähdimme mediaryhmämme ja muutamien muiden kanssa Helsingin Sanomiin. Mukana olivat proggisopemme Maritta ja Pipsa. Mukaan lähti meidän ryhmämme (Mira, Hilla, Mirva, Pinja ja Laura) ja muutama muu. Lähdimme koululta metrolla Rautatientorille ja sieltä suureen, lasiseen Sanomataloon. Halusimme tehdä vaikutuksen siellä työskenteleviin ihmisiin vitseillämme.

Tapasimme ns. "ohjaajamme", emme muista hänen nimeään. -Kävimme tutkimassa YleXn sivuja ja saimme selville, että hänen nimensä oli Jussi. Aluksi hän vaikutti virkaintoiselta ja paljon puhuvalta, mutta oikeastaan hän oli aika hauska. Hän ohjasi meidät putkiloiden läpi lasihisseihin (ne olivat hienoja).
Hisseillä sitten matkasimme alakertaan. Siellä oli jonkun Norjalaisen rakentama mini-Helsinki. Oli Mannerheiminpatsasta ja Kiasmaa. Se oli aika jännittävä paikka ja hienosti tehty ja toteutettu. Jäähallissa oli auditorio, jonne ensimmäiseksi menimme. Meille jaettiin kynät ja lehtiöt. Lehtiön kannessa oli mini-Helsingin kartta ja tämän paikan nimi. Paikka oli Piste.

Jussi kertoi meille toimittajan työstä ja siitä, kuinka itse päätyi alalle ja eteni lopulta radioon. Jussi sanoi, että siellä ei tarvitse olla vakavana, viitata tai mitään. Jos mieli teki, voisi vaikka nousta ylös ja laulaa. Tai sitten kertoa vitsin. Tässä vaiheessa emme voineet pidätellä nauruamme ja repesimme totaalisesti. Emmekä edes kertoneet vitsejä! Jussi epäili, että nauroimme hänen takatukalleen. Repesimme vielä pahemmin (jos se oli vielä mahdollista).
Kun rauhoituimme, rupesimme katsomaan kuvasarjaa. Siinä oli kuvia kuva-arkistoista: sodista, katastrofeista, Lordeista, Ari Koivusista, eläimistä ja Tarja Halosista. Sitten oli mustavalkoisia kuvia, jotka muodostivat kehystarinan. Kuvasarjan jälkeen puhuimme vähän siitä, mikä jäi mieleen ja sellaista. Sitten puhuimme eri lehdistä, kuten Helsingin Sanomista, Taloussanomista ja Ilta-Sanomista. Jussi yllättyi todella, kun emme tienneet (kahdeksasluokkalaiset!) mitä STT tarkoittaa. Sehän on tietysti Suomen Tietotoimisto.
Lopulta kaiken puheen jälkeen (ei se siis tylsää ollut!) pääsimme tositoimiin.

Tositoimilla tarkoitamme sitä, että pääsimme kokeilemaan toimittajan uraa viiden hengen ryhmissä mini-Helsingissä.
Oli tapahtunut katoaminen. Juulia Lehtonen oli kadonnut, vanhemmat olivat huolissaan ja lehteen oli kirjoitettu juttukin. Sitten saimme tietää, että Juulia oli löydetty kuolleena puistosta. Pääsimme päätoimitukseemme (oma ryhmäni oli Helsingin Sanomissa, toinen Ilta-Sanomissa). Päätoimittaja oli blondi nainen, hän selitti meille homman jujun ja jakoi kännykät. Meistä otettiin lehdistökorttikuvat webbikameralla. Sitten meille soitettiin juuri saamiimme puhelimiin.
Kaikilla ryhmän jäsenillä oli oma, erilainen tehtävä ja sitten piti lähteä keräämään taustatietoa Juuliasta ja hänen tapauksestaan. Oli välillä hankalaakin kirjoittaa nopeasti puhelinnumeroita ja osoitteita ylös. Sitten piti kipittää paikasta toiseen, kuunnella kavereita, silminnäkijöitä, poliisia, komisario Routamaata ja tuttavia.
Lopulta päätoimittaja soitti ja kutsui meidät kokoukseen. Kokouksessa jaoimme tietojamme, joista jotkut olivat ihan yllättäviä. Sitten saimme sommitella etusivun uutisen aiheesta.
Sen jälkeen vertailimme etusivujamme ja puhuimme niiden vioista ja hyvistä puolista.

Jatkoa seuraa joko ensi kirjoituksessa tai muutaman päivän sisällä.